OSMO TIILILÄ - PROTESTANTTI 2



Timo Junkkaala, Osmo Tiililä - protestantti (PerusSanoma Oy 2004, s.828).

Odotettu kirja

Ottaen huomioon professori Osmo Tiililän merkittävyyden Suomen kirkossa
tämä kirja on toivottu ja odotettu kirja. Mikä on totuus Osmo Tiililästä?
Varsinkin Tiililän ystävät, mutta myös vastustajat, tarttuvat innolla tähän
kirjaan. Teologeja luonnollisesti kiinnostaa dogmatiikan professorin
elämäkerta. Kirjalle on "sosiaallinen tilaus". Erittäin hyvänä saumana
kirjan julkaisemisen ajankohtaa on pidettävä niiden kannalta, jotka ovat
viime aikoina lähteneet kansankirkosta tai paraillaan harkitsevat sitä.
Lähtöä harkitsevat voivat saada siitä ratkaisevia eväitä.
Mitkä olivat
tämän dogmatiikan professorin kirkostaeron syyt? Onko tilanne muuttunut
noista ajoista uskovien kannalta? Jos on muuttunut, mihin suuntaan? Onko
Tiililää pidettävä "miehen tien" osoittajana kirkosta lähdön suhteen?

Tiililä ja aikamme teologit


Tiililällä lienee teologien keskuudessa varsin vähän opetuslapsia. Selitys
on tietysti siinä, että Tiililän elinvuodet ovat jo liian kaukana. Moni
teologi ei välttämättä tiedä Tiililästä enempää kuin keskiverto
kansalainenkaan: Tiililä on vai joku kirkosta eronnut professori. Vanhemmat
teologit jakaantunevat useampaan ryhmään. Ensiksi on niitä, joille Tiililä
oli mallikas professori eroamiseensa asti. Siinä hän menetti kasvonsa ja
oli tämän jälkeen: sairas, seonnut, harhaoppinen, ruttotautinen.
Mitään
selkeämpää harhaa ei voi olla kuin kirkon jättäminen. Edelleen on niitä,
jotka ajattelevat, että Tiililä oli hyvä mies, mutta hänen kirkosta
eroamisensa on mysteeri. Vielä on niitä, jotka hyväksyvät kokonaisuudessaan
Tiililän, sekä hänen oppinsa että eronsa; jopa katsovat hänen eronsa
liittyneen loogisesti hänen teologiaansa.

Vaarallinen Tiililä

Tiililä oli eläessään kunnioitettu ja ehkä hieman pelättykin mies. Harva
uskalsi hänen kanssaan asettua nokatusten. Tiililä ei ampunut aivan kaikkea
mikä liikkuu, mutta liipasinherkän miehen maineessa hän oli. Ja kun ampui,
ampui kovilla! Moni yrittikin välttyä vastakkainasettelusta tämän
professorin kanssa.
Nyt Tiililän kuva on vuosikymmenten saatossa uskovienkin mielissä
kalvennut. Mitä saa aikaan Junkkaalan kirja? Jos ja kun Tiililä, hänen
elämänsä ja oppinsa noin tarkoin paalutetaan, saako se aikaan uutta intoa
uskovien keskuudessa. Nähdään, mitä kysymyksiä Tiililä nostatti esiin - ja
minkä puolesta hän kaatui. Meidän kysymyksemme ja ongelmamme ovat
täsmälleen samoja kuin Tiililänkin aikaan
. Maallistuminen on edennyt ja
kirkon irtautuminen Raamatusta jatkunut. Kansanvallan lujittuminen on
tuonut tukun lisäongelmia. Olisiko Tiililällä lainkaan jalansijaa aikamme
kirkossa? Tiililän ajoi kirkosta uskollisuus sanalle. Kuinka me voimme olla
kirkossa, jonka jumalattomuus on aivan toista luokkaa?


Selkärankainen mies

Viime vuosisadalla kirkolla oli onni omistaa muutamia selkärankaisia
johtajia: Gustaf Johansson, Antti J. Pietilä, Yrjö J.E. Alanen ja Osmo
Tiililä
. Tiililällä oli alussa monia arvovaltaisia ystäviä, jotka sittemmin
jättivät Tiililän. Heidän ystävyytensä perustui varmaan pitkälti Tiililän
korkeaan asemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut Tiililän selkärankaa pitää
kiinni perusteista. Loppuaikonakin he vielä muodollisesti pitivät yhteyttä,
mutta se oli väkinäistä ja pelkästään Tiililän oppineisuuteen ja asemaan
perustuvaa - hengellisesti he olivat selkeästi eri leireissä. Tiililälle
tämä ystävistä luopuminen oli sanomattoman raskasta. Verta vuotavien
sydämin hän joutui yhä uudelleen toteamaan kuinka ystävä toisensa jälkeen
hylkäsi hänet. Tällaisia selkärangattomia, maailmaan
mukautujia, kameleontteja, luikertelijoita ja takinkääntäjiä olivat mm.
Olavi Kares, Aimo T. Nikolainen, Eelis Gulin ja Mikko Juva. Näihin
jälkimmäisiin sopivat profeetta Elian sanat ontumisesta molemmille
puolille: "Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: "Kuinka kauan te
onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta
jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä"
(1 Kun.18:21)

Kaikki tappioksi

Osmo Tiililä erosi aikansa kirkonmiehistä siinä, että hän laittoi kaikkensa
peliin
. Hän otti uskon tosissaan. Kaikki, jopa professorin arvo, sai mennä,
jos uskollisuus evankeliumille sen vaati. Hän ei lähtenyt laskelmoinnin
tielle kuten hänen monet ystävänsä. Jeesuksen seuraaminen maksoi
Tiililälle
. Tiililä oli valmis kärsimään Kristuksen tähden. Hän tahtoi
mieluummin olla riidassa ystävien ja piispojen kuin Uuden testamentin
kanssa. Jeesuksen edessä ei neuvotella, vaan totellaan. Tässä hän
osoittautui aidoksi apostoli Paavalin seuraajaksi: "Mutta mikä minulle oli
voitto, sen minä olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Niinpä minä
todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen,
minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen
menettänyt kaikki ja pidän sen roskana - että voittaisin omakseni
Kristuksen"
(Fil.3:7-8).

Tekojen saarna

Vanhassa testamentissa mm. Jeremia ja Hoosea saarnasivat paitsi
sanallisesti myös teoillaan. Heillä oli "tekojen saarna". Tiililäkin
saarnasi paljon sanoillaan. Lopuksi hän saarnasi teollaan - erosi kirkosta.
Kirkosta eroamisellaan hän tahtoi alleviivata julistuksensa. Siis ero oli
looginen seuraus ja jatko Tiililän julistukselle.

Syötävä kokonaan

Tämä tekstini on tarkoin rajattu. Se on suunnattu eräälle ihmisryhmälle:
"kaikille Suomessa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille." Tämä
on kohdistettu Sinulle, joka kuulut Jumalan ekklesiaan
. Tämä on kohdistettu
Sinulle, joka olet kokenut ja olet vakuuttunut siitä, että Osmo Tiililä oli
Jumalan mies ja että hänellä oli ylhäältä annettu sanoma Suomen kansalle ja
Suomen kirkolle.

Vanhan testamentin uhrilammas oli syötävä "kokonaan": "Älkääkä jättäkö
siitä mitään huomenaamuksi; mutta jos jotakin siitä jäisi huomenaamuksi,
niin polttakaa se tulessa" (2 Moos.12:10). Samoin Kristus UT:n uhrilammas
on "syötävä kokonaan": "Seuraavana päivänä hän näki Jeesuksen tulevan
tykönsä ja sanoi: "Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman
synnin!" (Joh.1:29). "Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa
Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi
ja pyhitykseksi ja lunastukseksi" (1 Kor.1:30).

Rakas ystävä! Jos sinä hyväksyt Osmo Tiililän opetuksen ja sanoman
taivaasta tulleena, Sinä joudut myös ottamaan kantaa hänen kirkostaeroonsa.
Sinä joudut ratkaisemaan, oliko hänen kirkosta eroamisensa sopusoinnussa
hänen julistuksensa kanssa.

On nimittäin niitä, jotka pitävät Tiililää hyvänä opettajana, mutta eivät
missään tapauksessa hyväksy hänen kirkosta eroamistaan. He eivät ole
koskaan asettuneet (eivätkä halunneet asettua) eron loogisuutta koskevan
kysymyksen eteen. He "syövät" Tiililän vain "osittain": opetus oli OK,
mutta ero oli väärin.
Tiililäkin on syötävä kokonaan siinä tapauksessa, että tulemme
johtopäätökseen, jonka mukaan hänen tekonsa pitävät yhtä julistuksen
kanssa. Omatuntosi sanoo sinulle, ettet voi hylätä hänen tekojansa, jos ne
ovat selvä jatkumo hänen opetukselleen. Jos pääset selvyyteen ja varmuuteen
siitä, että Tiililän puheet ja teot pitivät yhtä, Sinä olet epälooginen,
jos hyväksyt vain toisen. Sinä paloittelet Tiililän - vastoin omaatuntoasi.

Oma vakaa näkemykseni on, että ken ikinä samaistuu Tiililän raamatulliseen
teologiaan ja omaksuu sen, hänellä on vain yksi suunta - ulos kirkosta!

Loogisuus vei Tiililän askelet kirkon ulkopuolelle. Ehkä nimenomaan
rautainen loogisuus nosti Tiililän muiden tuon ajan kirkonmiesten
yläpuolelle. Tiililällä ei ollut tässä kysymyksessä liikkumavaraa.
"Teologisen tiedekunnaan dogmatiikan professori Osmo Tiililä erosi
kirkosta. Mene ja tee Sinä samoin!"

Kirjoittaja

Teol.tri Timo Junkkaalalla on taito elämäkertojen kirjoittamiseen. Tästä on
osoituksena Urho Muroman elämäkerta. Hän on "tämän alan miehiä". Junkkaala
on huolella paneutunut kirjan tekemiseen. Hän on kypsytellyt kirjaa
1990-luvun alusta asti. Kirja on vahvaa ruokaa, jota ei auta romaanin
tyyliin lukea. Hän loihtii Tiililästä esiin uskottavan kuvan. Tähän
vaikuttaa merkittävästi laaja dokumenttiaineisto. Noin 100 sivua käsittävä
kirjallisuus- ja muu lähdeluettelo on omalta osaltaan takeena kirjan
painoarvosta.
Voi vain aavistella, kuinka paljon tunteja on käytetty
aineiston kokoamiseen. Vaivaa ja aikaa ei ole säästetty - mutta kyllä
tulostakin on tullut.

Monipuolinen kirja

Junkkaala kuvaa Tiililän elämää kehdosta hautaan. Lisäksi kirja avaa
näkymät koko Suomen kirkon lähihistoriaan. Useimmat piispat pääsevät
lähikuvaan. Yliopistomaailmassa liikutaan paljon. Ylioppilaiden hengellinen
toiminta saa paljon huomiota aina kansainvälisiä yhteyksiä myöten. Tiililä
oli ekumeenisesti suuntautunut. Hänellä oli siihen liittyviä
edustustehtäviä myös ulkomailla. Myös kansalaissota (1918) tulee useammassa
kohdassa esille.

Monet jo kuolleet

Erityisen sävyn kirjalle tuo se, että monet aineiston välittäjät kuolivat
kirjan kirjoittamisen aikaan: "Joskus tuntui, että olen kuin kuoleman
enkeli. Kun haastattelu oli tehty, elämä päättyi. Seppo A. Teinosen tapasin
vain muutamaa päivää ennen hänen kuolemaansa. Simo Kivirannan vuoteen
vieressä Jorvin sairaalassa sain unohtumattoman teologianhistoriallisen
oppitunnin, vaikka välillä tarvittiin lisähappea, eikä siltä vuoteelta enää
noustu
(10). - Tämä tuo vahvan vaikutelman siitä, että tätä kirjaa lukiessa
on erikoisen "pyhällä paikalla".

Henkilökohtainen kiinnostus

Itselläni on ylimääräinen kiinnostus tähän kirjaan sikäli, että Suomen
Vanhauskoiset on oppiperustassaan sitoutunut Osmo Tiililään (Muroman ja
Saarnivaaran lisäksi).
Siis: katsotaanpa, mihin on sitouduttu! Ainut oma
kokemukseni Tiililästä kirjojen ja kasettien lisäksi on osallistuminen
vasta uskoontulleena nuorena miehenä Messuhallin Kirkkokansan
herätyspäiville joskus 1960-luvun alussa.

Otsikointi osaksi kirjan ja osaksi VH:n, tehosteet VH:n

------------------------

OSMO TIILILÄ - PROTESTANTTI

Lukijalle

Tiililä oli itse sellainen, että hän pystyi puhumaan yhtä hyvin
kirkkokansalle kuin ammattiteologeillekin. Hän oli kokonaisen
pappissukupolven arvostettu opettaja, mutta kokosi parhaina vuosinaan myös
kirkot ja kokoussalit täyteen tavallista kansaa. Olen koettanut yhdistää
nämä kaksi puolta. Yhtäältä tämä kirja on historiallisiin lähteisiin
perustuva ja tieteelliset kriteerit täyttävä tutkimus. Toisaalta
pyrkimyksenä on ollut kirjoittaa elämäkerta, jonka kuka tahansa voi lukea
ja jossa kohdehenkilön kiinnostavia vaiheita ei kätketä munkkilatinaan (9).

Minulta on kysytty, mikä olisi Tiililän sanoma meidän aikanamme. Mitä hän
sanoisi niille, jotka nyt miettivät, pitäisikö erota kirkosta? Eroaisiko
hän itse, jos ei olisi sitä jo tehnyt? Historian tutkimus ei vastaa
tällaisiin kysymyksiin. Mutta mikään ei estä pohtimasta niitä kirjan
äärellä (11).

Monilta olennaisilta osiltaan Tiililän julistus pysyi samana
vuosikymmenestä toiseen. Siksi voisi kai sanoa, että jos hän eläisi nyt,
hän julistaisi samaan tapaan kuin teki aikanaan
. Parhaiten hänen perintöään
vaalitaan niin, että otetaan Jumalan sana todesta ja pidetään siitä kiinni,
vaikka jouduttaisiin kulkemaan vastavirtaan
(11).

--------------------------------

1. LAPSUUS JA NUORUUS

Osmo Tiililän isä Kalle eli Kaarlo Tiililä (1864-1936) oli Tampereen
suomalaisen yhteiskoulun rehtori, kunnioitettu ja arvostettu koulumies ja
muutenkin merkittävä vaikuttaja paikkakunnalla. Tiililän suku oli
Pälkäneeltä ja saanut nimensä Onkkaalan kylässä sijaitsevasta Tiililän,
alkuaan Tihilän talosta.

Kaarlo Tiililä
oli syntynyt aviottomana lapsena ja kasvanut ilman isää.
Hänen äitinsä oli Maijastina Leonardintytär (1823-1901), Tiililän isännän
Heikki Antinpojan (1806-1855) toinen vaimo. Heikki ja Maijastina saivat
seitsemän lasta, joista peräti viisi kuoli pieninä. Leskeksi jäänyt
Maijastina sai myöhemmin vielä yhden lapsen, Kaarlon, joka merkittiin
kirkonkirjoihin Kalle Heikinpoika Tiililäksi. Isä ei siis kuitenkaan voinut
olla Heikki, joka oli kuollut jo aikaisemmin. Oikean isän kerrotaan olleen
venäläinen tai ukrainalainen sotilas, joka oli majoitettu Tiililän taloon
sotaväen ollessa sijoitettuna Pälkäneelle
(13).

Isän suonissa virtasi ulkomaista verta. On vaikea tietää, millainen ongelma
avioton syntyperä oli Kaarlo Tiililälle. Asia näyttää olleen arka, sillä
kotona siitä ei puhuttu. Osmo kertoo muistelmissaan, että hän oli kuullut
asiasta isänsä Iida-sisarelta ja Pälkäneen kirkkoherralta Kaarlo
Varmavuorelta (19).

--------------------------

Lapsenuskosta herätykseen ja uskonratkaisuun

Lapsenusko

"En luule milloinkaan tietoisesti hylänneeni lapsen uskoa."...Vaikka
Tiililä muisteli, ettei hän koskaan ollut tietoisesti hylännyt lapsen
uskoaan, hän totesi, että iltarukous oli hänelle vain tapa eikä ilmaus
elävästä uskosta. Saadut vaikutteet eivät kuitenkaan jääneet ilman
merkitystä, sillä Osmo muisteli myöhemmin: "Olin pikkupoikanakin aina
hengessäni uskovien ihmisten puolella, jos jouduin kuulemaan väittelyä tai
pilkkaa"
(36-37).

Tiililän viimeisen luokan uskonnon kokeista on tallella vastaus kysymykseen
Vanhurskauttaminen ja pyhitys.
"Niillä tarkoitetaan Pyhän Hengen armotyötä ihmisessä sen jälkeen, kun
Jumala on ensin kutsunut ihmistä. Kun ihminen on ottanut kutsun vastaan,
tapahtuu hänessä vanhurskauttamisessa mielenmuutos, jossa hän kääntyy pois
entisestä syntisestä elämästä ja omistaa Jumalan rakkauden. Pyhitys on
seuraava aste mielenmuutoksen jälkeen. Se on jumalallinen armotyö, jossa
Pyhä Henki kehittää uutta ihmistä. Hän syventää ihmisen itse- ja
Jumalantuntoa ja saattaa hänet toimimaan Jumalan hengen mukaan, hyviä töitä
tekemällä. Pyhityksessä ihminen kehittyy Jumalan kuvan kaltaisuutta kohti."
Opettaja antoi vastauksesta neljä pistettä kuudesta mahdollisesta (49).

Papin kouluun ilman teologista perhetaustaa

Oli tietysti jo aikaa siitä, kun enemmistö teologian opiskelijoista oli
papin poikia ja opiskelijoita tuli toki myös perinteisten hengellisten
liikkeiden ulkopuolelta. Mutta edelleen saattoi siis toisenlaiselta
taustalta tullut kokea itsensä teologiseen tiedekuntaan tullessaan
vieraaksi. Tiililä piti itseään jotenkin ulkopuolisena niiden joukossa,
joiden kotitausta paremmin tuki pappiskutsumusta
. Huolimatta siitä, että
oma hengellinen vakaumus oli vahvistunut ja selkiytynyt, hän koki, ettei
hänellä ollut tukena sellaista hengellistä perintöä, jonka papin poikana
tai hengellisten liikkeiden kasvattina olisi saanut (52).

Vierauden ja ulkopuolisuuden tuntu, jota Tiililä teologiseen hakeutuessaan
koki, oli siis eräässä mielessä aiheeton. Hänen kaltaisiaan perinteisten
herätysliikkeiden alueiden ulkopuolelta tulevia ja uudemman evankelioivan
herätyskristillisyyden koskettamia oli tiedekuntaan tulossa runsaasti (52).

Isä vastusti ja äiti iloitsi

Kaarlo Tiililä jakoi sivistyneistön pariin levinneen ajatuksen, ettei
teologialla ja kirkolla ollut hyvää tulevaisuutta edessään.
Osmo arveli
isän yhdistäneen asian "siihen 1880-luvulta peräisin olevaan
kulttuuritaisteluun, jossa papisto meidän maassamme oli monella tavalla
joutunut mustatuksi ja jonka seurauksia vielä elävästi tunnettiin
vuosisatamme ensi kymmenillä". "Isä kaiketi ajatteli elämän kuluvan
hukkaan, jos se omistettiin häviävälle asialle." Kaarlo Tiililä näyttää
samaistuneen ajatukseen, jonka mukaan tiede on syrjäyttämässä uskonnon ja
siksi kirkko ja kristillisyys olivat parhaat päivänsä nähneet (52).

"Mutta kun sitten päättävästi lähdin teologiseen tiedekuntaan, tuli ikään
kuin äänetön epäsopu välillemme" (53).

Pohtiessaan myöhemmin uravalintansa motiiveja Tiililä totesi, että
"perimmäisenä motiivina oli - mikäli asian nyt käsitän noita vuosia
muistellessani - ajatus, että tehokkain tapa elämän antamiseksi Jumalan
palvelukseen oli sen ulkonainenkin järjestely yhden asian elämäksi."

Kysymys ei siis ollut ensi sijassa siitä, mikä ala kiinnosti tai mistä sai
leipänsä, vaan hengellisestä kutsumuksesta, jota ajan henki ja isän
vastustus eivät lannistaneet. Oli kysymys "elämän antamisesta Jumalan
palvelukseen" niin että se myös elämäntehtävän ja ammatin osalta tulisi
"yhden asian elämäksi" (53-54).

-------------------------------------------

2. OPISKELUAIKA

Puukko (Antti Filemon) oli Tiililän mukaan mitä valloittavin, ystävällinen,
huumorintajuinen ja miellyttävä...Puukko oli Tiililän mukaan kuitenkin
enemmän filosofi kuin teologi. Myöhemmin Tiililä arvioi, ettei Puukon
vaikutus eksegetiikkaan ollut pelkästään positiivinen. Hän ei Tiililän
mukaan tajunnut Jumalan sanan hengellistä sisintä vaan jäi historialliseen
selitykseen ja Raamatun eettiseen sanomaan (58).

Tavalliset professorit - ja Pietilä

Tiililää liikutti hänen (Lauri Ingman) uskollisuutensa pienten hyväksi: hän
piti vielä professorinakin pyhäkoulua (61).

"Ruuthin luennoissa oli eloa ja räiskettä, jonkin verran tankkaamista, kun
sanoja ei tahtonut löytyä, mutta paljon mielenkiintoista asiaa." Tiililä
lainasi Ilmari Salomiehen luonnehdintaa Ruuthin luennoista: kaivo on syvä
ja vesi on kirkasta, mutta vintturilaitteet vähän heikonpuoleiset
(61).

Ruuthilla ja Hjeltillä oli molemmilla tenteissä sellainen tapa, että jos
opiskelija ei jotakin tiennyt, niin "lähdettiin kaivautumaan juuri siihen
yhä syvemmälle ja syvemmälle, niin että miehen koko avuttomuus paljastui
perusteellisesti
(61).

Aivan oma lukunsa oli Antti J. Pietilä, kiivas ja kiistelty, särmikäs ja
oikukas, mutta samalla erittäin kiintoisa luennoitsija...Pietilää ei voinut
sijoittaa mihinkään teologiseen koulukuntaan...
Pietilä oli Tiililän mukaan
"eräänlainen yksikseen kulkija", mutta hänen vaikutuksensa kosketti monia.
"Pietiläläistä rintamaa ei koskaan syntynyt, mutta kipinöitä on lennellyt."
Pietilän tausta oli Oulun seudun lestadiolaisuudessa, mistä Tiililän mukaan
johtui, "ettei häntä koskaan tavattu seurakunnan uskonvakaumusta repivien
miesten riveissä". Silti hänessä "asui myös alati levoton tutkijan henki,
jopa tietty liberaalisuuskin, mistä on selviä merkkejä hänen
tuotannossaan". Hän arvosti beckiläisyyttä ja Gustaf Johanssonia, mutta ei
yhtynyt näiden raamattunäkemykseen (61).

Kiinnostusta lisäsi se, että Pietilän ympärillä käytiin jatkuvasti
monenlaista polemiikkia. Hänen hampaisiinsa joutuivat vuorollaan oikeastaan
kaikki sekä kirkossa että tiedekunnassa.

Pietilää ei Tiililän mukaan voinut sanoa hienotunteiseksi eikä hän tehnyt
eroa henkilöiden ja asioiden välillä. Kun asiat riitelivät, riitelivät
henkilötkin, "sillä ainahan oli joku, joka sitä asiaa ajoi". Opiskelijoille
tuli se käsitys, että Pietilä oli itse täysin vakuuttunut omien kantojensa
oikeutuksesta. Hän puhui suoraan, arkailematta ja julkisesti..."Häntä
tuskin voidaan sijoittaa mihinkään tuon ajan teologiseen koulukuntaan, eikä
hänellä tietääkseni ollut ainakaan sanottavammin läheisiä suhteita
kehenkään toiseen aikansa eturivin teologiin" (62).

Millainen Pietilä itse sitten oli puhujana? Tiililän mukaan "vähäläntä
olemus", "tapa lukea osaksi paperista" ja "vaikeatajuinen sanonta" eivät
olleet omiaan keräämään suuria kuulijajoukkoja. Mutta vastapainona olivat
"sanonnallinen tuoreus ja taito", "perusteltu asiasisällys", "vetoaminen
kuulijan ymmärrykseen" ja "kohtikäyvä, herättävä ote"
(73).

Tiililän mukaan Pietilä oli professoreista ainoa, joka yritti neuvoa ja
opastaa opiskelijoita kirjallisissa töissä ja joka myös huolellisesti
paneutui tuotettuihin teksteihin
(70).

Opiskelijoiden kesken puhuttiin teologeista, joilla oli niin kiire ´sieluja
pelastamaan`, että pitivät opintoja vain välttämättömänä pahana. Tiililän
mukaan sanonta sopi häneen (Antti J. Pietilä), sillä hänen aikansa kului
vain osaksi ´välttämättömän pahan` ääressä, kun illat menivät pääasiassa
kristillisessä ylioppilastyössä
(68).

Erilaiset veljekset

Tampereen seudulta teologian opintoihin suuntautuneiden tausta oli
yleisimminkin kuin vain Tiililällä pääosin Luterilaiseen rukoushuoneeseen
keskittyneessä herätyskristillisyydessä (63).

Kimmo oli isän mukaan "tanssin ja leikin riehuva johtomies", Osmo taas
"paikallaanistuja, haaveilevat silmät ylösluotuina" tai "vakavan näköinen,
lukee paljo, puhuu paljo ja nukkuu huonosti." Varsinkin toisen ja kolmannen
opiskeluvuoden aikana isä merkitsi useamman kerran päiväkirjaansa, että hän
oli huolissaan Osmosta, joka on uneton ja hermostunut (64).

Äitiä näytti huolestuttavan Osmon äkkipikaisuus, kärsimättömyys ja
itsekkyys
(65).

Isää huolestutti myös Osmon uskonnollisuus
. Kun Osmo pyysi kirjeessä isältä
anteeksi kaikkea, mitä hän mahdollisesti oli rikkonut tätä vastaan, isä
kirjoitti päiväkirjaansa: "Se ei ole terveen eikä tasapainossa olevan
hermoston merkki" (65).

Opiskelu helppoa

Opinnot vaikuttivat Tiililän raamattunäkemykseen. Hän luki
historiallis-kriittistä eksegeettistä tutkimusta ja etääntyi
fundamentalismista (69).

Arvioidessaan myöhemmin opiskeluaikaansa Tiililä totesi, ettei hän tässä
vaiheessa ollut varsinaisesti kiinnostunut teologiasta. Menestys opinnoissa
kertoi enemmän lahjakkuudesta ja halusta edetä nopeasti kuin syvästä
asioihin paneutumisesta (70).

Äiti kuvasi opiskeluajan päättyessä Osmon elämää kirjeessään tälle näin:
"Sinun elämäsi on ylimmiltään ollut niin harvinaisen myötäistä ainakin
ulkonaisesti katsottuna, ilman suurempia vaikeuksia. Ilman hätää ja tuskaa
olet sinä näin pitkälle päässyt, joten minun ei ole tarvinnut suurempaa
levottomuutta puolestasi tuntea" (71).

Ylioppilastyössä

Monet Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton jäsenliikkeet muuttivat
vuoden 1920 vaiheilla sääntöjään niin, että jäsenyyden ehtona ei enää
pidetty uskoon tunnustautumista vaan riitti liikkeen tarkoituksen
hyväksyminen. Suomessakin muutettiin vuonna 1920 sääntöjä samaan suuntaan.
Muutoksen taustana oli maailmanliiton esikuvan lisäksi myös Suomessa
tapahtunut kehitys lähemmäksi luterilaista kirkkoa ja herätysliikkeitä.
Varsinkin herännäisyydessä vierastettiin liiton säännöissä ollutta
vaatimusta henkilökohtaiseen tunnustamiseen
(72).

Sodan jälkeen suomalaisuuteen katsottiin olennaisella tavalla kuuluvan
juuri herännäisyyden edustama kristillisyys. Ylioppilaiden parissa
herännäisyyden merkitys kasvoi varsinkin vuoden 1921 jälkeen, jolloin
opiskelemaan tullut Vilho Pesonen alkoi kutsua opiskelutovereitaan kotiinsa
seuroihin (77).

Tiililä sai yhteyden Norjassa syntyneeseen hallesbyläiseen
ylioppilasliikkeeseen
, jonka edustamaan herätyskristillisyyteen hän samaistui.
Tiililällä oli myönteinen asenne sekä suomalaisiin herätysliikkeisiin,
etenkin herännäisyyteen, että myös englantilais-amerikkalaiseen herätys- ja
pyhitysliikkeeseen
(81-82).

Aktiivisin ja vaikuttavin samanlaisen näkemyksen edustajista oli Aili
Havas
, joka teologisen loppututkinnon suoritettuaan toimi SKY:n
naissihteerinä 1926-1930. Hän vaati todellista parannusta ja arjen
kristillisyyttä, mutta hänen kirjoituksissaan oli myös vahva evankelinen
piirre. Tiililän tavoin hän oli innokas lähetystyön ystävä (82).

Tiililän näkemys oli tyypillisesti pietistinen, yksilön Jumala-suhteeseen
keskittyvä
. Hän painotti, että SKY:n työ saattoi mennä eteenpäin vain, jos
Jumala saa herättää ylioppilaita aitoon hengelliseen elämään (82).

"Hallesbyn linja valtasi minut"

Ruth Franzén on kristillistä ylioppilasliikettä käsitelleessä
väitöskirjassaan todennut, että perustajasukupolven ihanteet väistyivät
Ylioppilaiden Kristillisessä Maailmanliitossa ensimmäisen maailmansodan
jälkeen. Historiallis-kriittinen raamatuntutkimus sai kannatusta, samoin
uskontojen välinen vuoropuhelu. Kristinusko ymmärrettiin suhteelliseksi
kulttuuri-ilmiöksi muiden rinnalla. Sosiaalinen työ työnsi perinteisen
lähetystyön ja evankelioimisen syrjään. Maailman evankelioiminen muuttui
maailman parantamiseksi. Aleksi Lehtonen kertoi SKY:n johtokunnalle
maaliskuussa 1924, että Maailmanliitto oli kriittisessä tilanteessa (82).

Norjassa teologiset jännitteet olivat johtaneet jo 1907 konservatiivisen
teologikoulutuslaitoksen, seurakuntatiedekunnan perustamiseen. Rintaman
johtajaksi tuli laitoksen dogmatiikan opettaja Ole Hallesby (1879-1961),
joka kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä liberaaliteologian kanssa. Hallesbyn
tausta oli haugelaisessa herätysliikkeessä ja hän oli kokenut voimakkaan
henkilökohtaisen kääntymyksen. Hän oli saanut vaikutteita saksalaisesta
Erlangenin teologiasta, erityisesti Ludvig Ihmelsiltä, ja edusti
matalakirkollista pietististä näkemystä ja ns. uudestisyntyneiden teologiaa
(theologia regenitorum). Hallesby oli ennen muuta herätyssaarnaaja, joka
toimi pitkään Norjan Sisälähetyksen puheenjohtajana, mutta hänestä tuli
myös uuden, teologisesti konservatiivisen ryhmittymän keskeinen
suunnannäyttäjä, jopa siinä määrin, että suuntausta kutsuttiin hänen
mukaansa hallesbyläiseksi (83).

Hallesbyn mukaan teologisissa kiistoissa on kysymys Jumalan sanan
totuudesta ja kirkon tunnustuksesta, ei siis vain erilaisista näkemyksistä
vaan kokonaan eri uskosta (83).

Ruotsista löytyi yhteistyökumppaniksi roseniolainen Evangeliska
Fosterlands-Stiftelsen
(83).

Ole Hallesby teki Tiililään voimakkaan vaikutuksen. "Hän on valtava puhuja.
Kookas mies, suuret tulta iskevät silmät, hallitseva persoonallisuus - ja
samalla kuitenkin hiljainen, nöyrä, syvästi kristillisyyden läpitunkema" (86).

Ole Hallesby oli nousemassa herätyskristillisen rintaman ykkösnimeksi koko
Pohjolassa. Hänen voimakas julistuksensa ja teologiset linjauksensa tekivät
Tiililään vaikutuksen, vaikkei Tiililä Hallesbyn jyrkimpiä kannanottoja
täysin hyväksynytkään (89).

Lähetystyöhön Kiinaan?

Lähetystyö oli ollut Osmolle tuttu jo Tampereen Luterilaisen rukoushuoneen
ajoilta. Siellä hän oli imenyt itseensä Frans Hannulan
lähetysherätyksen perinnön (89).

Tiililä jakoi kahteen joukkoon ne, jotka hylkäävät lähetyskutsun. Toiset
eivät mielestään itse kelpaa, toisille taas lähetyskutsu ei kelpaa.
Edellisiä hän pyysi miettimään, olivatko esteet todellisia, ja jälkimmäisiä
hän muistutti apostoli Paavalin sanoista maailmaan mukautumisesta" (90).

Isä otti asian hyvin raskaasti ja käytti kaikki mahdolliset argumentit ja
muutaman mahdottomankin saadakseen pojan jättämään ajatuksen lähteä
lähetystyöhön (93).

Ylioppilas herätyssaarnaajana

Osmo Tiililän arkistossa on lähes 60 puhekonseptia opiskeluajalta syksystä
1922 kevääseen 1926. Hän valmisti puheensa huolellisesti ja kirjoitti ne
sanasta sanaan
(93).

"Päätös - ihmisen päätös on aina heikko - mutta päätöstä tarvitaan
sittenkin. Tästä päivästä lähtien minä palvelen Herraa. " Tällaiseen
herätyssaarnaan liittyi ajatus ihmisen tahdon vapaudesta ja se sai
pelastuksen omistamisen kuulostamaan ihmisen ja Jumalan väliseltä
yhteistyöltä. "Me kyllä valitsemme ja astumme ensimmäisen askeleen, mutta
silloin tulee Herra vastaan, ojentaa kätensä" (95).

Tiililän edustama kristillisyys on kokemuskristillisyyttä. Usko on
todellista ja elävää vasta, jos siihen liittyi Jumalan läsnäolon tunto.
"Meillä täytyy olla tunto siitä, että Jumala on minun Herrani, että hän on
elävänä olentona lähelläni" (95).

Vaikka Tiililä puhui suuremmasta voimasta ja rikkaammasta elämästä, hän
halusi kuitenkin välttää jakoa kahdenlaisiin uskoviin. Hänen mukaansa
jokainen, joka todella uskoi eli oli antanut elämänsä Jumalalle, sai olla
varma tuosta täydestä siunauksesta (96).

Eri näkemysten välille syntynyt jännite liittyi kysymykseen, mitä ihmiseltä
vaaditaan ja mitä hän voi tehdä pelastuakseen ja pyhittyäkseen.
Sellaiset luterilaisen uskonkäsityksen keskeiset kohdat kuin armonvälineet,
lain ja evankeliumin erottaminen ja ristinteologia olivat Tiililän
opiskeluajan puheissa vain niukasti esillä. Sakramenteista Tiililä ei
puhunut juuri lainkaan
. Ainoastaan yhdessä puheessa hän mainitsi kasteen.
"Kastetilaisuudessa meidän ikään kuin virallisesti otetaan kristittyjen
joukkoon ja konfirmaatiotilaisuudessa uudistetaan kasteen liitto. Mutta se
kristityksi tuleminen, jota tässä tarkoitamme, sisältää vielä jotain muuta.
Se sisältää sydämen ja tahdon kääntymisen Jumalan puoleen, sisäisen
ratkaisun kristilliseen elämään." Kaste oli Tiililälle kirkkoon
liittämistapahtuma, mutta varsinainen kristityksi tuleminen tapahtui
kääntymisessä ja ratkaisun tekemisessä
(98).

Käy lisäksi ilmi, että Tiililä oli saanut vaikutteita myös herännäisyydestä
ja pyrki yhdistämään sen korostukset herätysjulistukseensa. Hän puhui oman
huonouden tunnusta kristityn elämään pysyvästi kuuluvana asiana ja lainasi
eräässä puheessa Lauri Stenbäckin runoa Jeesuksen silmiin helliin ma katson
vaikka vaipuinki...Tiililä pyrki ratkaisemaan tämän ongelman
(herättävä/synergismi) puhumalla siitä, että ihmisen osuus on
vastaanottamista, sitä, että antaa Jumalan vaikuttaa
(99).

Vuonna 1924 Tiililä arvioi herätysliikkeiden, erityisesti herännäisyyden
merkitystä teologian ylioppilaille...Herännäisyyden vaikutus oli hänen
mukaansa ollut noina aikoina erityisen suuri...Tiililä kuitenkin myös
arvosteli herännäisyyttä. Liike piti tiedekuntaa kuin lähetysmaana ja valoi
nuoret opiskelijat "määrättyyn ankaraan kaavaan" (100).

Tiililä arvosteli Urho Muroman kirjaa Herran sanan ääressä SKY:n lehteen
syksyllä 1925. Muroma, joka oli tehnyt Tiililään vaikutuksen jo
Tampereella, sai kiittävän arvion. Tiililä arvosti Muroman
herätysjulistusta, jossa hänen mielestään keskityttiin olennaiseen
(100).

On aivan ilmeistä, että Tiililä oli omaksunut Muromalta vaikutteita omaan
julistukseensa.
Tiililän myöhemmän kehityksen kannalta on kiintoisaa, että
kun hän asetti pääasiaksi yksilön jumalasuhteen, sitä uhkaavia tekijöitä
olivat nimikristillisyys ja sosiaalisten kysymysten pyrkiminen etualalle (101).

Huhtikuussa 1923 Tiililä kirjoitti Paavalin käyttämään vertauskuvaan
liittyen: "Myönnän kyllä:/ saviastiana synnyin. / Myönnän kyllä: /
saviastiana kuolen. / Myönnänkö: / saviastiana elän" (103).

--------------------------------------------

3. ENSIMMÄISET TYÖVUODET

Samalla (1926) äiti tuli ilmaisseeksi näkemyksensä siitä, millaista Osmon
elämä tähän asti oli ollut: "Sinun elämäsi on ylimalkaan ollut niin
harvinaisen myötäistä ainakin ulkonaisesti katsoen, ilman suurempia
vaikeuksia. Ilman hätää ja tuskaa olet sinä näin pitkälle päässyt, joten
minun ei ole tarvinnut suurempaa levottomuutta puolestasi tuntea." Samaan
tapaan arvioi elämäänsä Osmo itsekin. Hän kirjoitti kotiin, ettei tiennyt,
miten voisi Jumalaa kyllin kaikesta kiittää. "Hän on ollut liian hyvä
minulle" (110).

Saarnat muistuttivat opiskeluaikana pidettyjä herätyspuheita. Tiililä teki
selvän eron uskovien ja ei-uskovien välillä.

Konfirmaatiojumalanpalveluksessa hän sanoi, että kirkossa on tänään
sellaisia, "joille omakohtainen elämä Jumalassa on vierasta ja jotka eivät
mitään herätystä toivo." Toisessa saarnassa hän sanoi, että eräs
järkyttävimmistä tosiasioista on se, että monet luulevat pelastuvansa,
vaikka eivät tosiasiassa pelastu. Jeesuksen armoon voidaan Tiililän mukaan
turvata myös "täysin kuolleella tavalla" (112-113).

Sellainen kuollut tietousko, joka ei vaikuta muutosta ihmisen elämässä, ei
vie autuuteen. "Taivaaseen ei tule yhtään muuttumatonta sydäntä, ei yhtään
salattua, tunnustamatonta syntiä. Sinne ei yleensä tulla helpolla
" (113).

Rippipuhe kertoi jotakin Tiililän ehtoolliskäsityksestä. Hän totesi, ettei
vanhasta ihmisestä tule paikkailemalla uutta, vaan täytyy syntyä uudesti.
Hän piti vaarana sitä, että ehtoollisen avulla käydään parantelemaan vanhaa
ihmistä, ikään kuin ehtoollista nauttimalla vähitellen tultaisiin autuuteen
kelpaaviksi.
Tiililän mukaan oli hirvittävää ajatella, miten paljon
tunnustamattomia syntejä kannetaan Herran pöytään. Hän sanoi, ettei Jeesus
voi asua siinä sydämessä, missä pidetään kiinni synnistä, ja jatkoi, että
Jumala odottaa murtunutta mieltä. "Ja kun menemme Herran pöytään siinä
mielessä, että olemme valmiit jättämään koko elämämme Jumalan armon varaan,
kun pyydämme kaikkea uudeksi...silloin olemme siunauksesta varmat."
Sakramentin armovälineluonne jäi kokonaisen antautumisen vaatimusten taakse
(114). -Tiililä kaiketi näki ehtoollisen suljettuna "uskovien ateriana",
eikä kaiken kansan pöytänä!

Tiililä otti saarnoissaan joskus kantaa myös kristinuskon merkitykseen
yhteiskunnassa. Hän varoitti, ettei kristillisyyttä pidettäisi vain
yhteiskuntaa suojelevana ja rakentavana voimana, sillä sen tarkoitus ei ole
muuttaa tätä maailmaa, vaan pelastaa ihmiset tästä maailmasta
(114).

Tiililä otti kantaa myös urheiluun. Hän sanoi olevansa urheilun ystävä ja
iloitsevansa siitä, että urheiluinnostus veti nuoria puoleensa, mutta
varoitti: "Tuskin missään pyritään saamaan ihmiskiitosta niin kuin
urheilussa"
(114).

Samalla hän teki selväksi, että kuoleman jälkeen on kaksi mahdollisuutta.
Hän totesi, etteivät vainajat enää tarvitse meidän sanojamme. He ovat jo
odottamassa joko iäistä elämää tai iäistä kadotusta. Tiililä päätti
puheensa toteamalla, että jompikumpi, elämä tai kadotus, odottaa meitä
kaikkia. "Jos meillä on Jeesus Kristus, meillä on elämä." Tiililä ei siis
kaihtanut hautajaisissakaan sanoa, että kuoleman jälkeen on kaksi
vaihtoehtoa. Hän vetosi hautajaisväkeen, jotta he etsisivät yhteyttä
Jumalaan
(115).

Kuvaavaa on, ettei hän maininnut parhaiden muistojen joukossa (Janakkalassa
1926) tavallista seurakuntatyötä ja yhteyttä seurakuntalaisiin. Herätykseen
tähtäävät kokoukset näyttävät olleen Tiililälle tärkeämpiä kuin tavallinen
seurakuntatyö
. Tähän suuntaan oli vaikuttanut hänen herätyskristillinen
taustansa ja samaa näkemystä vahvisti Janakkalassa yhteys vapaakirkolliseen
saarnaajaan William Jokiseen (115).

Tiililän oman kuvauksen mukaan hänen lähtönsä seurakunnasta oli "kylmä".
Vain yksi seurakuntalainen tuli lähtösaarnan jälkeen kiittämään ja
hyvästelemään (115).

Varusmies sotilaspappina

"On niin onnettoman ikävää. Ensi päivinä väsyin kuin rätti...On kurjaa, kun
ihmistä pidetään kuin vankia...Kyllähän ne päivät sentään täälläkin
kuluvat, mutta vihaksi tämä pistää. Kuluttaa aikaa hommassa, joka on täynnä
turhanpäiväistä...En ole elämässäni vielä niin ikäviä päiviä viettänyt kuin
täällä" (116).

Isänmaalliset puheet Tiililä koki ongelmallisiksi. Hän kirjoitti
kammoavansa "isänmaallis-kristillisiä puheita, joissa täytyi puhua kauniita
sanoja jumalattomille ihmisille"
(120).

Tiililä pyrki konkreettiseen parannussaarnaan...Tiililä varoitti, ettemme
pelastu kasteen, rippikoulun tai kirkossa käymisen perusteella. Ihmisessä
tulee tapahtua jotain sisäisesti
(120).

Mitä Tiililä sitten oli oppinut "katsomaan uudelta kannalta"? Ensiksikin
hän toisti usein, että armeijassa oli harvinaiset mahdollisuudet
hengelliseen työhön. Missään muualla ei ollut mahdollista saada nuoria
miehiä Jumalan sanaa kuulemaan niin kuin sotaväessä. Toinen ainutlaatuinen
mahdollisuus sisältyi henkilökohtaisiin suhteisiin. "Ja missä ovat paremmat
tilaisuudet persoonalliseen työhön kuin täällä sairastuvalla tai
loikoessani poikien kanssa nurmikolla - tai ratsastamassa, urheilussa,
pesäpallossa, kaikessa tuossa, mikä vie minut toisten kanssa yhteen" (121).

Kovin sielunhoidolliseksi ja ihmishakuiseksi Tiililä ei itseään
armeijassakaan kokenut eikä hänen ystäväpiirinsä ilmeisesti nytkään
muodostunut kovin suureksi
, mutta jotakin uutta hän kuitenkin ihmisten
kohtaamisesta oppi, ja iloitsi siitä (123).

Hämeenlinnan ylioppilaskokous

Aili Havaksen mukaan kokous (hallesbyläinen ylioppilaskokous Hämeenlinnassa
1930) oli hengellisesti hyvin vaikuttava. "Siellä teki Jumalan Henki työtä.
Ylioppilaat odottivat kärsivällisesti vuoroaan kun täytyi saada tuntonsa
puretuksi ja sotkuiset asiansa selviksi." Havaksen mukaan merkittäviä
olivat rukouskokoukset, joissa hänen mukaansa ei ollut mitään pingotettua
hengellisyyttä. Akateeminen arvokkuus särkyi ja "vapautettujen sydänten
kiitos purkautui ilmoille ehtimättä pukeutua vanhoihin kaavoihin".
Kokouksen viimeisenä iltana tosin joku ruotsalainen pappi arvosteli
kokousta siitä, että siellä olisi liikaa korostettu kääntymisen
välttämättömyyttä
. Havaksen mukaan moni koki puheenvuoron kuin olisi saanut
kylmää vettä niskaansa tai olisi paiskattu kirkastusvuorelta keskelle
ristiriitoja. Vähän myöhemmin puheenvuoron käyttänyt pappi oli kuitenkin
pyytänyt anteeksi Hallesbyltä ja koko kokoukselta. Monet ylioppilaat
käyttivät sen jälkeen vielä todistuspuheenvuoron ja iso joukko ylioppilaita
odotti päästäkseen Hallesbyn luo yksityiseen keskusteluun (148).

Tiililän yleissihteerikauden (YKY) merkittävin tulos oli uusien
pohjoismaisten yhteyksien luominen. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto
valitsi uuden suunnan, joka jäi Tiililän kauden jälkeen vallitsevaksi.
Tiililän SKY halusi välttää hajaannusta ja pitää yhteyksiä eri tahoille,
mutta varsinaisen "hengen yhteyden" se oli löytänyt siitä norjalaisesta
luterilaisesta herätyskristillisyydestä, joka tunnettiin sen keskeisimmän
suunnannäyttäjän mukaan nimellä hallesbyläinen liike. Tiililä oli
osoittautunut vahvaksi johtajaksi, joka kykeni viemään läpi
kurssinmuutoksen huolimatta vanhojen johtajien ja ruotsinkielisten
jäsenyhdistysten vastustuksesta (149).

Tiililä arvioi itse myöhemmin, että yhteyden solmiminen hallesbyläiseen
liikkeeseen merkitsi kristilliselle ylioppilasliikkeelle palaamista
alkuperäiselle herätyskristilliselle linjalle ja "myöhemmin mukaan
soluttautuneiden vieraitten pyrintöjen karsimista ohjelmasta" Tiililän
mukaan uusi suunta ei siis ollut uusi (149-150). -Tapahtui
"uskonpuhdistus", paluu alkuun. Ei mitään uutta auringon alla!

Väinö Hotti